Tämä huuto kaikui "leikkurissa", eli leikkaussalissa tänä aamuna, kun odotin anestesialääkäriä. Jossain viereisessä salissa lapsipotilas huusi äitiään. Kyynel vierähti poskella, ja tuppaa tulemaan silmään vieläkin kun tilannetta ajattelen. Lapsi kiteytti sairaan ihmisen olotilan yhteen parkaisuun. Se toki jatkui, "en halua, että mua leikataan, ette saa nukuttaa mua", mutta se ensimmäinen huuto kosketti. Koska se oli vaan niin rehellinen ja suora kommentti, jolta sairaalta ihmiseltä tuntuu.
Muistakaa te se, jotka meitä hoidatte, että monesti meissä kaikissa asuu se pieni lapsi, joka tuntee samoin, mutta ei vaan sitä uskalla huutaa dialyysissä, tutkimussaleissa, tai leikkauspöydällä. Muistakaa, että me ollaan äidin pikku lapsia kaikki, eikä numeroita, tai tilastoja tilastojen joukossa. Kun sen muistatte, moni potilas tuntee olonsa paljon turvallisemmaksi.
Kiitos kaikille, jotka olette tähän asti minua tukeneet. Kaverit ja ystävät. Kiitos kaikille, jotka olette tähän asti minua hoitaneet, hoitajat ja lääkärit.
Jotenkin tuo lapsen huuto aamulla kosketti. Se olisi ihan hyvin voinut olla vaikka minä, joka siellä huutaa. Samanlainen olo siinä pöydällä minullakin oli. Äiti, mä en haluu olla sairas!!!
Mutta minkäs teet...
