sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kysymyksiä, onnea ja surua

Edellisen viikonlopun reissu vähän verotti jaksamista sen verran, että treenihommien aloitus venähti keskiviikolle. Ei mitään vaarallista kuitenkaan. Eihän tässä hevosen selässä olla.  

Käväisin TAYS:sa lääkärin juttusilla ja tällä kertaa siellä oli täysin uusi erikoistuva lääkäri paikalla. Vähän jäi sellainen "no kävimpä tässä pyörähtämässä" fiilis. Rakennushommissa tarkistusta olisi voinut kuvata sanoilla juosten kustu. Jokainen tyylillään. Kun on vuoden tottunut tiettyjen lääkärien kanssa toimimaan, on aina opetteleminen, kun uusi astuu kuvaan. Lisäksi, koska uusi lääkäri, oli hänen kuvaus potilaskäynnistänikin paperilla kuin täysin tuntemattoman tekemä (tietenkin, koska ei ollut minua koskaan nähnyt). Ilmeisesti aikataulujen takia lääkärit eivät pahemmin kerkeä potilaan edistymiseen tarkemmin keskittymään, joten siitä kai se sitten johtui?  Oli kuitenkin erinäisiä asioita, joita piti käydä läpi, kuten kortisonin vähentäminen, jalkojen ihon paraneminen (epikriisissä oli maininta pigmenttiläiskistä, olisi voinut olla mielettömästä paranemisesta ennemmin, aikaisemmin jalka oli kuin paistettu kuha) , sairausloman loppuminen jne, jotka olivat nyt sitten hällä väliä fiiliksellä hoidettu. Ehkä narisen enemmän järjestelmälle kuin yhdelle lääkärille. Koko vuoden on olo ollut, että on tiimi, joka minua hoitaa ja nyt oli fiilis, että tiimin ulkopuolinen käväisi heittämässä omat arvionsa potilaasta. No, tämä on joskus tällaista. Pääasiallisesti minulla on ollut hyvä ja asiantunteva hoito koko vuoden ajan. Peukut sille.

Labrat olivat edelleen hyvät. Krea oli noussut nyt hieman ja se oli 96. Olin testiä otettaessa hieman "kuiva" ja lisäksi kuntosali/kuntoilu on nostanut jo nyt vähän lihasmassaa, joten krea voi siinä vähän nousta. Lääkäri ei siinä ainakaan mitään huomauttamista nähnyt. No, miksipä olisi, kun viitearvojen sisällä ollaan. 

Hermot ovat olleet pinnassa taas jonninverran. Välillä olo on sellainen, että turhautuu miltei kaikesta. Ahdistaa jo itseäkin, eikä vain puolisoa, joka tämän kaiken joutuu kestämään.  Täytyy vaan toivoa, että kuntoilu vie turhautumista pois. En kyllä ainakaan mitään mielialalääkkeitä haluaisi aloittaa.

Isä on edelleen sairaalassa, sydänleikkauksesta toipumassa, mutta kaikki näyttää hyvältä ja kuntoutumista tapahtuu päivittäin. Jospa sitä Jouluksi isäkin kotiinsa pääsisi. Mummo taasen on heikkossa kunnossa ja muistisairaus on iskenyt päälle kovalla voimalla. Hänen ajatuksensa asuvat menneisyydessä ja kroppa alkaa olla myös heikossa kunnossa. Ajatuksissa olet päivittäin, vaikken ole katsomaan päässyt aikoihin, joskin tuskin edes tunnistaisit minua. 
Yksi keväällä dialyyseissä tutustumani ihminen oli myös poistunut ajasta ikuisuuteen viikolla. Surullisia asioitakin tälle viikolle riittää siis. Vaikka itsellä on munuaissiirron jälkeinen aika sujunut hyvin, ei voi pitää mitään itsestäänselvänä. Sen verran karuja kohtaloita ympärillä jatkuvasti on. Kovasti voimia kaikille, jotka näiden asioiden parissa elää. Sairastaville ja heidän omaisilleen.   

#eteenpäin

Kuntoutusviikko 5