Vuoden 2017 viimeinen

Tämä oli hyvä vuosi. 

Munuainen on ollut kyydissä nyt vuoden ja 4 kuukautta. Matkalle mahtuu parit sairastelut, nolla hyljintää. Roppakaupalla lääkkeiden vähentämistä. Mielialavaihteluja, raivoa, iloa, masentelua ja riemua. Sitä ollaan vähän kuin vuoristoradassa, mutta sitähän elämäkin on, vuoristorataa. 

"Ylös, alas, ylös alas, voi mikä kyyti!

Halusin aina mennä uudestaan. 

Se oli niin mielenkiintoista minulle, 

miten vuoristorata teki minusta pelokkaan, 

säikähtäneen, sairaan, innostuneen 

ja ihastuneen yhtä aikaa. 

Toiset eivät pitäneet siitä, he menivät karuselliin. 

Se vain kiertää ympyrää, eli se ei ole mitään.

Pidän vuoristoradasta enemmän, 

siitä saa enemmän irti"

elokuvasta Parenthood/Perhe on paras 

vuodelta 1989

Tästä on hyvä jatkaa. Painetaan duunia (9.1.2018 tulee vuosi täyteen täysipainoista työtä uudella munuaisella) käydään ulkomailla ja ajetaan elämän vuoristoradassa. Yritän, ensi vuonna enemmän nostaa kädet ilmaan ja nauttia kyydistä, enkä valittaa joka kuopasta ja tärinästä 😏

Hyvää Uutta Vuotta 2018 kaikille! #eteenpäin

Teräsmies? Kuka pulkannaru se on?

Taas mennään. Uudet verikokeet takana. Teräsmiespäivät eivät ole ohi. Krea 88. GFRe 92 ja Hb 167. Aivan mahtavaa!

Viimeisen 3 kuukauden aikana Hb kerkesi tippua jonkin verran, mutta näyttää siltä, että se johtui pienestä lenssuilusta ja vajaasta ravintoympyrästä. Tiputin painoa, mutta se ei näköjään ole mun juttu. Elimistö on edelleen sitä mieltä, että paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa. No, kyllähän totuus on, että pitäisihän tuota painoa tiputtaa, kun se tuppaa aiheuttamaan kaikennäköistä uutta estettä uudelle munuaiselle pitkässä juoksussa, mutta ollaan nyt tyytyväisiä tilanteeseen, jossa olen vähän läski, mutta jaksan tehdä raskaita töitä 8 tuntia päivässä paremmin kuin "hyvinvoivat". 

Paljon kysymyksiä mielenterveydestä

Niin. Menipä hehkutuksen jälkeen vakavaksi. No tämä on juuri sellaista, jollaista päässäni nykyään on. Mennään laidasta laitaan.  Ilmeisesti elinsiirto ja hyljinnänestolääkkeet aiheuttavat mielialanvaihteluita. Ensin mennään kuin voittamaton ja sitten laahustellaan kuin maailman loppua odottava vätys. Olen aina ollut impulssiivinen, mutta tämä on ollut jotain aivan kauheata. Tunteet on kuin doupattu versio normitunteista, eli pumpattu täyteen jotain, joka vahvistaa jokaista tunnetta. Tunteellinenkin toki olen aina ollut ja olen näyttänyt tunteeni niin hyvässä ja pahassa aina, niin kauan kuin muistan. Mutta silti, nyt ne on moninkertaistettu ja välillä on pakko tunnustaa, että tämä huolestuttaa. Kuinkahan yleistä tämä on? Onko järki lähdössä? Onko mulla joku keski-iän kriisi, vai johtuuko tämä lääkityksestä? LÄÄÄKKEET!!! 

Yksin nämä ongelmat olisi pieniä. Voisi vain piiloutua töiden jälkeen kämpille nyhjöttämään, mutta parisuhteessa tämä ei ole auvoista ainakaan puolisolle. Pitääkö tässä nyt jotain lääkkeitä hakea, vai mitä tässä pitäisi tehdä? Kohtalotoverit, jos viitsisitte kommentoida?

Silti, mennään kovaa, tai hiljaa, ilolla ja välillä surulla, mennään silti jälleen #eteenpäin